Helsingin hovioikeus on 2.9.2022 antanut erittäin mielenkiintoisen ratkaisun nro 1163 koskien työnantajan työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaista työntarjoamisvelvoitetta. Asiassa riita on koskenut sitä, voiko työnantaja jättää tarjoamatta irtisanomisuhan alla olevalle työntekijälle soveltuvia avoimia tehtäviä.
Asiassa kantajana olleelle työntekijälle on yhteistoimintaneuvotteluiden jälkeen annettu tieto, että hänen työsopimuksensa tullaan irtisanomaan erillisen toiminnan alasajoon perustuvan aikataulun mukaisesti. Tulevaa irtisanomista koskevan ilmoituksen antamisen jälkeen työnantajalla on ollut avoinna tehtävä A, jota kantaja on hakenut. Kantaja on soveltunut ja halunnut nimenomaan tehtävään A. Tehtävään on hakenut myös muita henkilöitä, mutta he eivät ole olleet irtisanomisuhan alla. Työnantaja on valinnut tehtävään parhaaksi arvioimansa hakijat, eikä kantaja ole tullut valituksi tehtävään. Kantajan työsuhteen ollessa vielä voimassa työnantaja on tarjonnut hänelle myöhemmin toista avoinna ollutta tehtävää B, jonka kantaja on ottanut vastaan.
TSL 7:4 mukaan työnantajan on tarjottava työntekijälle ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole tarjota, työnantajan on tarjottava muuta työtä, joka soveltuu työntekijälle.
Tapauksessa hovioikeus on päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan kumpikaan tehtävistä A tai B ei ole ollut kantajan työsopimuksen mukaista työtä vastaavaa työtä. Molemmat tehtävät ovat kuitenkin soveltuneet kantajalle, joten kantaja on ollut sijoitettavissa molempiin tehtäviin lainkohdan tarkoittamin tavoin. Tapauksessa mielenkiintoista on tähän liittyen, onko työnantajalla kuitenkin ollut tapauksen olosuhteissa oikeus olla tarjoamatta tehtävää A.
Työsopimuslaissa tai sen esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, onko työnantajalla oikeus harkita, milloin ja mitä töitä se tarjoaa työntekijälle irtisanomisen vaihtoehtona, mikäli avoinna on useampia tälle soveltuvia työtehtäviä. Hovioikeus on näiltä osin katsonut, että tällaisessa tilanteessa työnantajan harkinnassa on se, mitä tehtäviä työnantaja tarjoaa irtisanomisen vaihtoehtona edellyttäen, että tarjottu työ on tarjolla olevista vaihtoehdoista työtekijän aikaisempaa työsopimusta lähinnä muistuttavaa tai ammattitaidolle sopivinta työtä. Hovioikeuden mukaan työnantajalla ei siten ole velvollisuutta tarjota kaikkia työntekijälle soveltuvia tehtäviä, vaan näiltä osin riittää sopivimman tarjoaminen.
Hovioikeus on päätynyt johtopäätökseen, että tehtävä B on vastannut enemmän kantajan aikaisempaa työtä ja kokemusta kuin tehtävä A. Näin ollen työnantajalla on ollut velvollisuus ja peruste tarjota nimenomaan tehtävää B. Koska tehtävää B on tarjottu, työnantaja on täyttänyt työntarjoamisvelvoitteensa huolimatta siitä, että kantaja olisi mieluummin sijoittunut hänelle myös soveltuvaan tehtävään A.
Käytännön työelämässä lainkohdan yleisesti mielletään tarkoittavan, että jos työnantajalla on irtisanomisuhan alla olevalle työntekijälle soveltuvaa työtä tarjolla, tulee tätä työtä tarjota työntekijälle ennen kuin työhön voidaan palkata muu kuin irtisanomisuhan alla oleva henkilö. Tapaus herättää miettimään mahdollisuutta, että käytännössä useamminkin suoritettaisiin soveltuvien tehtävien kesken harkintaa siten, että työntekijälle tarjottaisiin avoinna olevista tehtävistä ainoastaan parhaiten soveltuvaa tehtävää, mikä avaisi mahdollisuuden tehdä samanaikaisesti ulkoisia rekrytointeja muihin tehtäviin – kuten tapauksen työnantaja on rohkeasti tehnyt.
Kyseessä on hovioikeuden yksimielinen ratkaisu, joka ei ole vielä lainvoimainen. Ratkaisun yksimielisyydestä huolimatta vielä ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaan tapauksen osalta on mielenkiintoista seurata, eteneekö käsittely korkeimpaan oikeuteen ja mitä korkein oikeus mahdollisesti lausuu aiheesta. Korkein oikeus on varsin äskettäin antanut ratkaisun KKO 2022:33 koskien samaa lainkohtaa. Kyseessä olisi tervetullut jatkumo lainkohtaa selkeyttävälle/muokkaavalle oikeuskäytännölle.
(päivitys 2.4.2024: Korkein oikeus on ratkaissut asian merkittävällä ennakkopäätöksellään KKO 2024:24, ja olen laatinut kirjoituksen aiheesta)