HHO 27.10.2023 nro 1600 – Ammattiviulisti: Työsuhde vai ei ja odotuspäivien palkka

Helsingin hovioikeus on 27.10.2023 antanut ratkaisun nro 1600, jossa seurakunnan ja viulistin kesken on ollut riitaa sopimuksen luonteesta työsopimuksena vai muunlaisena toimeksiantosopimuksena.

Osa ammattimuusikoista tekee esiintymistyötä työsuhteessa ja osa yrittäjäasemassa. Hovioikeuden ratkaisu kuvastaa erityisesti työn teettäjän riskejä tämän tyyppisissä tilanteissa, jos osapuolten välit riitautuvat syystä tai toisesta. Tilanteen arvioiminen jälkikäteen työsuhteeksi johtaa lähes aina siihen, että työntekijäksi katsotun on mahdollista esittää jälkikäteisiä työlainsäädäntöön perustuvia vaatimuksia.

A on ollut ammattiviulisti. A on sopinut seurakunnan kanssa siitä, että A toimii viulistina osana orkesteria kertaluonteisesti konsertissa 15.3.2020. Palkkioksi esiintymisestä on sovittu 200 euroa. Asioista on sovittu suullisesti. Konsertti ei ole kuitenkaan toteutunut sovittuna ajankohtana, vaan seurakunta on yksipuolisesti siirtänyt sen myöhempään ajankohtaan. Seurakunta on maksanut sovitun 200 euron suorituksen A:lle 30.6.2020.

Työsopimuslaista seuraa, että ellei muusta ole sovittu, työsuhteesta johtuvat saatavat tulee maksaa viimeistään työsuhteen päättyessä. Riidassa on ollut kyse siitä, että A on vaatinut odotuspäivien palkkana palkkaa kuudelta päivältä, koska työsuhteesta johtuvaa saatavaa ei ole maksettu ajallaan eli työsuhteen päättyessä 15.3.2023, vaan vasta 30.6.2020. Vaatimus on ollut määrältään 1.200 euroa eli kuusi kertaa sovittu 200 euron kertapalkkio. Seurakunta on kiistänyt A:n vaatimukset vedoten siihen, että kyseessä ei ole ollut työsuhde.

Riidassa on ollut suhteellisen selvää, että sopimusta, ansiotyön tekemistä, vastikkeellisuutta ja työnantajan lukuun toimimista koskevat työsuhteen tunnusmerkit ovat täyttyneet. Keskeinen riidanaihe on sen sijaan ollut se, onko työn johtamista ja valvontaa koskeva työsuhteen tunnusmerkki täyttynyt.

Hovioikeus on päätynyt johtopäätökseen, että seurakunnalla on ollut oikeus johtaa ja valvoa A:n työsuoritusta siinä määrin kuin se ammattimuusikon työn luonteeseen nähden on ollut mahdollista. Näissä olosuhteissa seurakunnan johto ja valvonta ovat kohdistuneet ensisijaisesti työn ulkoisiin puitteisiin, jotka tosin ovat nekin käytännössä rajoittuneet harjoitusaikataulusta määräämiseen, sillä konserttiesiintymisen ohjelma, aika ja paikka on sovittu jo aiemmin. Sen sijaan itse työsuoritusta ja sen sisältöä ei ole ollut tällaisessa tapauksessa edes mahdollista tai mielekästä johtaa tai valvoa, sillä kyse on ollut A:n henkilökohtaisesta osaamisesta ja ammattitaidosta viulistina.

Kaiken kaikkiaan työn johtamiselle tai valvonnalle on jäänyt käsillä olleissa olosuhteissa hyvin vähäinen tarve. Tosiasiallisen tarpeen vähäisyys ei kuitenkaan merkitse, että seurakunnalla ei olisi ollut oikeutta johtaa ja valvoa A:n työsuoritusta. Ratkaisu on tehty kokonaisarvioinnilla ottaen huomioon työsopimuslainsäädännön pakottavuus ja työntekijän suojelun periaate.

A:n ja seurakunnan välinen suhde on hovioikeuden mukaan täyttänyt kaikki työsuhteen tunnusmerkit ja myös kokonaisarviointi on puoltanut tilanteen pitämistä työsopimussuhteena. Odotuspäivien palkan osalta hovioikeus on todennut, että muun selvityksen puuttuessa 200 euron sovittu palkkio on koskenut yhtä päivää. Näin ollen kuuden päivän palkaksi on katsottava A:n vaatima 1.200 euroa.

Seurakunnan kokonaissuoritukseksi on näin ollen tullut 1.400 euroa alun perin sovitun 200 euron kertapalkkion sijaan. Lopputulos on seurakunnan kannalta suorastaan tragikoominen ja kuvastaa, kuinka odotuspäivien palkka sanktiona voi johtaa euromääräisesti mielenkiintoisiin lopputuloksiin.

Koska työlainsäädäntö on pakottavaa, riidan lopputulos ei välttämättä olisi ollut toinen, vaikka A ja seurakunta olisivat sopineet A:n esiintymisestä toimeksiantosopimus -nimisellä asiakirjalla. Rajanveto itsenäisen yrittäjän ja työntekijän välillä on siten vaikea ja riitaherkkä, eikä tähän ongelmaan ole helppoa ratkaisua.