Korkein oikeus on antanut ratkaisun KKO 2023:92 koskien työsuhteeseen perustuvien palkkasaatavien kanneaikaa. Tämä tuorein ratkaisu on jatkoa samaa aihealuetta koskeville ratkaisuille KKO 2018:10 ja KKO 1997:120. Valitettavasti ratkaisu ei selkeyttänyt oikeustilaa, päinvastoin.
A on vaatinut kanteessaan, että hänen työnantajansa velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta pitämättä jääneistä työehtosopimuksen mukaisista työajan lyhennyksiä vastaavista vapaapäivistä (”pekkaset”). Asiassa on ollut korkeimmassa oikeudessa riitaista, onko tämän tyyppisten saatavien vanhentumisaika ollut työsopimuslain mukainen viisi vuotta vai onko saataviin tullut soveltaa työaikalain kahden vuoden kanneaikaa. Vuosilomalaissa on työaikalakia vastaava kahden vuoden kanneaika.
Korkein oikeus on aiemmassa ratkaisussaan KKO 1997:120 soveltanut vuosilomalain kahden vuoden kanneaikasäännöstä, kun korvausta on vaadittu lomarahasta, joka on perustunut yksinomaan työehtosopimukseen. Korkein oikeus on perustellut vuosilomalain soveltamista sillä, että lomaraha on vuosilomaoikeuteen liittyvä etu, jonka rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen on ilmeistä.
Korkein oikeus on aiemmassa ratkaisussaan KKO 2018:10 ottanut kantaa, tuliko työaikalain kanneaikasäännös sovellettavaksi, kun vaatimuksen ovat koskeneet ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksia, jotka ovat perustuneet työsopimuksiin ja työehtosopimukseen. Korkein oikeus on päätynyt ratkaisuun, jonka mukaan työaikalain kanneaikasäännös tulee sovellettavaksi, kun kyse on mistä tahansa työaikasaatavasta.
Mainittujen ratkaisujen perusteella vuosilomaoikeuteen rinnastuvat etuudet ja kaikki työaikasaatavat ovat kahden vuoden kanneaikasäännösten soveltamispiirissä.
Nyt puheena olevassa uusimmassa korkeimman oikeuden ratkaisussa on ollut kyse työajan lyhennysvapaista eli pekkasista. Lienee perusteltua väittää, että pekkasten voidaan katsoa rinnastuvan työaikasaataviin (vrt. KKO 1997:120) tai olevan luonteeltaan työaikasaatavia (vrt. 2018:10) ja että myös näihin saataviin on näin ollen tullut soveltaa kahden vuoden kanneaikaa. Korkein oikeus on kuitenkin päätynyt toisenlaiseen lopputulokseen.
Korkeimman oikeuden mukaan A:n vaatimukset ovat perustuneet työsuhteen ehtojen vastaiseen menettelyyn eli siihen, että A:lle on laiminlyöty antaa työehtosopimuksen mukaisesti kertyneet vapaat työehtosopimuksen edellyttämällä tavalla. Vaatimukset eivät siten niiden syntyperuste huomioon ottaen rinnastu työaikalain korvausjärjestelmän mukaisiin korvauksiin, eikä kyse ole ollut vielä työaikalain sanamuoto huomioon ottaen työaikalaissa tarkoitetuista saatavista.
Yhteenveto oikeuskäytännöstä koskien eri saatavia, jotka perustuvat kaikki työehtosopimuksiin:
- Lomarahan kanneaika on kaksi vuotta, koska lomaraha on rinnastettavissa vuosilomaan ja lomakorvaukseen.
- Iltatyö-, yötyö- ja lauantaityökorvausten kanneaika on kaksi vuotta, koska kyse on ”työaikasaatavista”.
- Työajan lyhennysvapaiden eli pekkasten osalta ei sovelleta kahden vuoden kanneaikaa, koska kyse ei ole ”työaikalain korvausjärjestelmän mukaisista korvauksista.”
Oikeustila on epäselvä ja odotettavissa on lisää aihealuetta koskevia korkeimman oikeuden ratkaisuja. Tällä hetkellä on hyvin vaikea ennakoida, kuinka vanhoja työsuhdesaatavia voidaan perustellusti velkoa. Tämä ei ole tarkoituksenmukaista.